Loistavaa pohdintaa junnuvalmenuksessa tärkestä asiasta. On täysin totta, että absoluuttista oikeaa tai väärää ei ole, on vain valintoja.

Minun mielestäni yksilötaidon kehittäminen on kiistatta junnutoiminnan tärkein tavoite. On suorastaan kaameaa seurata välillä junnujen treenejä joissa valmentaja "tuhlaa" arvokkaita lajiminuutteja taktisiin söherryksiin, kun saman ajan voisi käyttää taidon kehittämiseen. Jääkiekossa on vasta äskettäin havahduttu millaisia pelaajia Suomi tuottaa. Jo junnuna omaksuttu "punaviivalta päätyyn" -kiekko kehittää puukästisiä työhevosia, ja se näkyy lajin isossa kuvassa pienellä viiveellä. Toivottavasti salibandy ei lähde kulkemaan tätä samaa tietä. Junnuja tulee rohkaista rohkeaan yksilöpelaamiseen, ja jopa virheet hyväskyen. Vanhemmissa junnuissa sitten voidaan alkaa jalostamaan joukkue/viisikkopelaamista. Aikuisissa sitten loput.

I agree with you . Now all became clear, I thank for the help and I hope to see more such articles.

Loistava kirjoitus, mutta pätee ihan yhtä lailla muuhunkin juniorisalibandyyn ja -urheiluun kuin tyttösäbään. Miksi tästä aiheesta ei ole keskustelua poikajunnujen yhteydessä, vai onko siihen olemassa edes vastaavaa foorumia?

Itse myös 2-2 / 1-2-1 ryhmityksiä miettineenä ja F ikäisille pojille molempia kokeilleena, voin todeta että oman kokemuksen mukaan 2-2 eli "helpompi" on parempi, koska energiaa ei mene taktisten asioiden säätämiseen. 1-2-1 oli ainakin oman kokeilun perusteella liian "taktinen", pojat jämähtivät tietyillä paikoille ja toimiakseen olisi pitänyt uhrata paljon aikaa tämän onnistumiseen.

Juuri tuo raiteille jämähtäminen on mielestäni vaarallista, kun oikeita kuvioita tärkeämpää olisi oppia tekemään tyhjä tila ja syöttämään sinne. Itse ainakin haluan pelitilanteessa antaa pelaajille jatkuvasti palautetta henkilökohtaisen taktiikan (pallollisten ratkaisujen, 1v1, 2v1 jne. tilanteiden) onnistumisesta kuin seisoivatko kaikki juuri tarkalleen timantissa.

Monilla 2-2 ryhmitystä käyttävillä joukkueilla näkee huonona suuntauksena liian selvän työnjaon hyökkääjien ja pakkien välillä - pakit oppivat vain varmistelemaan ja hyökkääjät kyttäämään. Kiinnittämällä kaikkien jatkuvaan aktiivisuuteen huomiota pystyy kuitenkin saamaan koko kentällisen osallistumaan kenttätapahtumiin ihan yhtä hyvin kuin 1-2-1:ssa.

Samoin 2-2:ssa on helpompi saada kovempi paine vastustajan puolustajiin kun karvataan kahdella päätylaudasta. Jos kaikki joukkueet tekisivät näin olisi se loistava asia, koska pakeilla olisi jatkuva paine ja vähän aikaa ja tilaa tehdä ratkaisuja. Samalla muiden pelaajien on pakko tulla tukemaan/auttamaan pallollista ja kommunikoida keskenään, koska suojaava pallollinen ei välttämättä näe kenttää. Kilpikonnapuolustuksen ehtii oppia myöhemmälläkin iällä.

I would like to appreciate the great work done by You! Please continue posting like this.

Hyvää pohdintaa "yunnulla".

On aivan selvä, että sekä 2-2:n että 1-2-1:n voi toimia opetusmielessä loistavasti. Tai sitten ne voivat toimia huonosti. Ryhmityksen valinnan kannalta oleellista on varmasti myös se mitä koutsi haluaa kulloinkin painottaa/opettaa. Jos ryhmityksen valinta perustuu mietittyyn ajatukseen siitä, mitä haluaa opettaa nyt, ja minkä aika on sitten kun siirrytään 5vs5-pelimuotoon, niin ollaan nähdäkseni jo aika hyvissä kantimissa.

Itse pidän 1-2-1:stä - toki myöntäen sen haastavuuden. Olen vain ehkä nähnyt liikaa 2-2:ia, joissa pakit eivät nouse, eivätkä osallistu pallolliseen pelaamiseen muuta kuin toimittamalla pitkää palloa hyökkääjälle. Mutta tämähän ei ole viimekädessä ryhmityksen vaan toteutuksen vika.

Lisäksi 1-2-1:ssä mua miellyttää erityisesti se, että se tarjoaa luonnollisen tavan opettaa laitureille puolustamista, ja etenkin ns. pallottoman puolen apupuolustusta.

Ja itse en näe 1-2-1:stä timanttina kuin "paperilla". Eräs fudiskoutsi lähti hahmottamaan 1-2-1:ssä liikkumista pikkutytöille mielestäni hyvällä tavalla: kenttä jaettiin neljään lohkoon eli kenttää halki keskeltä sekä pystyyn että vaakaan. Kullakin pelaajalle jäi kaksi lohkoa, joilla "mellastaa". Eli puolustajalla alapuoliskon molemmat puolet ja hyökkääjällä puolestaan hyökkäyspuoliskon molemmat puolet. Laitureiden "omat" lohkot ovat luonnollisesti oman puolen ala- ja yläneljännes.

Jos tämän saa nappuloille sisäistettyä, niin ainakaan "kaikki samassa pallossa" ilmiötä ei esiinny. Lisäksi se tarjoaa hyvin mahdollisuuksia opettaa tyhjän tilan tekemistä ja sinne syöttämistä.

Mutta kuten todettua, niin ryhmitystä tärkeämpää on ehdottomasti toteutus. Uskon, että esimerkiksi "Yunnun" käsissä 2-2:n on kehittänyt erinomaisesti kyseisen ryhmän poikia.

aika vähillä sanoilla saa erinomaisen kehittäjän meriitit, jotka toki otan ylpeänä vastaan ;)

tuota "mellastuslohkoihin" jakamista on kyllä salibandynäkökulmasta pakko hieman kritisoida. Viimeinen asia, jonka haluaisin opettaa f-ikäisille pelaajilleni, olisi antaa jotkin kiinteät rajat kentällä joiden sisällä liikkua. Futiksessa ehkä hieman eri juttu, koska pelipaikat ovat selvemmin sidottuja tiettyyn kentän osaan, eikä esim. vasen linkki voi mennä oikealle sivurajalle huseeraamaan.

Mitä jos 1-2-1:ssa (salibandyssa) vasen laituri näkee loistavan mahdollisuuden tehdä poikittaisjuoksu oikeaan laitaan vapaaseen tilaan pakin taakse, mutta ei teekään näin koska valmentaja on käskenyt pysyä omalla puoliskollaan? Ihan pienillekin junnuille pitää pystyä opettamaan nimenomaan pelin ajattelua, ei valmiin toimintamallin totetuttamista.

Erinomaisen pelikäsityksen omaavalle pelaajalle pystyy myöhemmin opettamaan kaikennäköiset kuviot "oikein", eli hän esim. ymmärtää milloin ja miksi saa ja kannattaa poiketa ryhmityksestä. Junnusta asti samoilla sektoreilla viilettänyt kaveri oppii ehkä loistavasti paikkansa pitämisen 1-2-1:ssa, mutta hänen pelikäsityksensä ei ole siitä kehittynyt yhtä paljon. Tilannetta voi verrata vaikka kokeeseen lukemiseen: voit joko sisäistää oppimasi (osata liittää sen uusiin konteksteihin) tai muistaa oppimasi (miten tämä kuvio meni).

Tähän liittyen täytyy sanoa, että vaikka laji- ja fyysismotoristen taitojen kehittäminen on yleisesti edes jollain tasolla ollut (ehkä?) paranemassa mm. liiton youtube videoiden tyyliin (joista siinä ssv:n versiossakin on paljon toivomisen varaa), on pelikäsityksen opettaminen usein aivan järkyttävällä tasolla. Treenien loppuosa "vain pelataan" tai valmentajat laittavat "teemapelin" pystyyn määrämällä vedot suoraan syötöstä tai viemällä maalin kiinni laitaan.

Tämän huomaa esim. siinä, että 5 vuotta laadukkaassa ohjauksessa futista harrastaneella 12 v. kaverilla on 10 kertaa parempi SALIBANDYN pelikäsitys kuin 99,9% 5 vuotta salibandya harrastaneella. Pelikäsityksen opettamiseen ei riitä pelkkä pelailu, kannattaa tutustua esim. Horst Weinin nappulafutaajille kehitettyihin peleihin ja filosofioihin.

esim. tunnistatko kaikki tämän linkin sisältämät kriteerit omista junnupelaajistasi? http://vitaajat01.wordpress.com/2010/03/21/horst-wein-koutsaa-ilman-drilleja/

Ensin noihin "mellastuslohkoihin". Ei ne luonnollisestikaan saa olla aidattuja karsinoita, joita ei saa ylittää. Mutta jos valtaosan pelaajien liikkeistä saa tapahtumaan "omilla" lohkoilla, niin uskon, että pelissä on leveyttä, pallollisella pelaajalla usein ainakin kaksi syöttösuuntaa ja kentällä on myös tilaa tehdä noita esimerkissäsikin mainitsemia leikkauksia "väärälle sektorille". Mielestäni lohkot voivat jopa parantaa pelinlukua, jos pelaajaa ohjataan siihen, että omista boxeista poistumiseen tarvitsee olla erityisen hyvä syy (ei vain pallon perässä juokseminen).

Mutta voi olla, että tämän "lohkojutun" toimivuudessa/järkevyydessä on vissi ero tyttöjen ja poikien välillä. Tietyt pelaamisen lainalaisuudet, kun näyttävät tulevan pojilta paljon enemmän "luonnostaan". Tyttöjen osalta tilanne on usein se, että ihan kaikki asiat pitää opettaa. Tämä johtuu nähdäkseni pitkälti siitä, että esim. pelien seuraaminen televisiosta tai paikan päältä sekä erilaiset pihahöntsäilyt (puhumattakaan usean lajin pelaamisesta) puuttuvat tytöiltä lähes kokonaan. Toki on iloisia poikkeuksiakin.

Olen yunnun kanssa ehdottomasti samaa mieltä siitä, että pelikäsityksen opettamisen tulisi korostua säbässäkin nykyistä enemmän. Tätä sivusin itseasiassa jo yhdessä kolumnissani:
http://www.tyttosalibandy.fi/blogi/2010/12/09/9

Tässä on varmasti haaste myös salibandyliiton valmennuskoulutukselle. Toivottavasti ovat "päämajassa" tämän suhteen kartalla.

Yunnun jalkapalloesimerkissä oleellinen pointti oli mielestäni "laadukkaassa ohjauksessa". Yhtälailla pelaaja voi käydä viisi vuotta jalkapalloharjoituksissa oppimatta tuon taivaallista pelikäsityksestä.

Ja mielestäni paitsi, että pelaajille olisi ehdottoman hyvä asia useamman lajin harrastaminen, niin myös valmentajille tekisi todella hyvää hakea virikkeitä myös muista (palloilu)lajeista. Esimerkiksi Horst Weinin ajatukset ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia myös säbäkoutseille.

OK, varmasti toimii tuolla tavalla jalkautettuna tuo kentän lohkoihin jako. Oma lähestymistapani menee vain hieman eri tietä, ja siinä on ehkä aika paljon lainattua mainitusta Weinin pienpelien ajatuksista. Emme harjoittele "oikeaa" peliä lähes ollenkaan tai käy sitä läpi, vaan pienpeleillä kartutetun pelinäkemyksen kautta pyritään asioita saamaan (lähes) itsestään siirtymään mukaan myös oikeaan peliin.

Esim. kokemattomien pelaajien kanssa pelaamme lähes pelkästään erilaisia yksinkertaisia 2vs2 pelejä. Vähällä pelaajamäärällä peli on selkeää ja oikeiden ratkaisujen tekoon on tilaa ja aikaa. Vaikeampien 2vs2 pelien kautta voidaan siirtyä yksinkertaisempiin 3vs3 peleihin, tai esim. 3vs2, 3vs1+1+1 tai 3vs2+1 ylivoimapeleihin, ja edelleen vaikeuttaa näitä. Vasta kun nämä "alemmat tasot" ovat hallussa, kannattaa oikeasti alkaa harkita pitkittäisen kentän ja 4vs4/5vs5 käyttöä peliosuuksissa. Luonnollisesti edistyneenkin pelaajan kanssa tehdään myös vähemmän pelaajamäärän pelejä kun se on tarkoituksenmukaista, mutta ohjaava ajatus on että seuraavalle tasolle "noustakseen" pitää edellinen olla "suoritettuna".

Tällaisten asioiden sijaan valmentajien vaatimustaso ja tavoitteet tuntuvat olevan jossain aivan muualla F-junioreissa. Kuvaavana esimerkkinä tuli juteltua erään selkeästi voittamamme joukkueen valmentajan kanssa ottelun jälkeen pelin oppimisesta. Hän kertoi ylpeänä, että pojat ovat treeneissä jo alkaneet muistamaan mikä on korkea maila, ja pian he kävisivät mailaanlyönnin ja -nostamisen läpi harjoituksissa. En voinut muuta kuin nyökkäillä.

Olen siis samaa mieltä että liiton on ihan pakko alkaa kiinnittämään asiaan lisää huomiota, vaikka samanlaisen kampanjan muodossa kuin aiemmin oli "laadukkaat juniorisalibandytreenit (ilman pelikäsityksen oppimista)"-videoiden kanssa. Ehkä olisi hyvä aihe myös seuraavaan blogiin?

ja jalkapalloesimerkkiin palatakseni: nimenomaan laadukas on tuossa avainsana. Jalkapallosta löytyy ihan yhtä karmeita esimerkkejä kuin salibandystakin, tosin siellä ollaan asiaan alettu kiinnittämään enemmän huomiota ja laadukkaan valmennuksen määrä on moninkertainen salibandyyn verrattuna.

Hain tällä lähinnä sitä, että miten 11-12 v. lahjakas futaaja voi kävellä mukaan salibandyn eliittisarjajoukkueeseen erittäin puutteellisella mailatekniikalla? Ja olla siellä koko joukkueen aivot? Kertoo mielestäni enemmän siitä, ettei siinä salibandyjoukkueessa ole tehty kaikkia asioita oikein kuin siitä että futaaja olisi pelannut Mourinhon valmennuksessa.

I enjoy this level of detail specific and he has presented me personally a particular intention to experience results i really enjoy seeing, for that reason compete favorable operate. I really will enjoy your own guide sooner or later.

really good post

Very nice template. Would you mind writing template name for your blog ? BTW I searched on google ?Google Reklam? and found myself here.Thanks..

Thank you!