Haamuseivi: Kolme yötä alkuun on...

Keskiviikko 21.9.2011 klo 21:39 - Haamuseivi

… laskin aivan itse sen, kun näin pallon reikäisen!

St. Gallen 22.4.2011 Ruotsi-Suomi 4-4, rangaistuslaukaukset 1-2

Kuva, ja erityisesti hetki, joka on syöpynyt syvälle verkkokalvoille ja mieleen. Yksi elämäni parhaista peleistä; Ruotsin 23 tappiottoman maaottelun putki päättyy 4-4 tasapeliin. Voitto rangaistuslaukauskisassa. Anna Wijk on epäonnistunut ratkaisevassa rankkarissaan, keltapaitojen päät painuvat vaihtopenkillä. Leijonalauma hyökkää kentälle kädet pystyssä. Adrenaliini ja endorfiini virtaa suonissa. Uskomaton fiilis. Olen kuolematon.

Kuva, jota olen tuijottanut sieluni silmin satojen treenituntien aikana metsässä, lenkkipolulla, Liikuntamyllyssä, punttiksella, mäessä, järvessä, sateessa, paisteessa, helteessä ja hyttysten syötävänä. Jalat ovat taivaltaneet satoja ja satoja kilometrejä milloin missäkin, kun aivot kertovat jokaisen askeleen vievän lähemmäs tulevaa kautta, ensimmäistä peliä, taistelua paikasta maajoukkueesta, MM-kisoja, suurta unelmaa. Kohti kultaista hetkeä St. Gallenin uudessa hallissa, jossa ehkä juuri Ruotsi kaatuu MM-finaalissa 11.12.2011, ehkä juuri rangaistuslaukauskilpailussa, ehkä juuri Anna Wijkin harhauttaessa pallon suoraan päin läpipääsemätöntä Suomileijonaa.

Salibandykauden alkuun on enää kolme yötä. Lauantaita odottaa kuin jouluaattoa. Viisi kuukautta on ehtinyt vierähtää edellisestä oikeasta pelistä. Kropassa on innostuneen odottava tunne, hymy nousee väkisinkin huulille pitkän koulupäivän jälkeen, kun askeleet käyvät kohti hallia ja treenejä. Halliin astuessa voi aistia sähköisyyden ja latauksen koko joukkueessa. Treeneissä ovat kaikki paikalla, niin terveet kuin sairastuvalla olevat, valmentajat, huoltajat, puheenjohtajat, paikallislehdet ja kuvaajat, jopa muutamat uskollisimmista faneista. Juttuja tipahtelee päivittäin lehtiin. Keitä ovatkaan joukkueen uudet kasvot? Miten pitkäaikaisloukkaantuneet ovat päässeet vauhtiin mukaan? Entä mitkä ovat joukkueen tavoitteet? Ketkä ovat avauskokoonpanossa? Kuka voittaa?

Uudet mailat ja kengät ovat sisäänajettu viimeisen kahden viikon aikana, ehtivätkö uudet lämppäpaidat painosta jo huomiseksi? Pelipaidat odottavat lauantaita viikattuina kunniapaikalla. Soittolistaa pukukoppiin kasataan kovaa vauhtia, keskusteluja käydään introbiisistä. Mikä onkaan se kappale, joka täyttää kaikki vaadittavat kriteerit? Löytyykö sitä? Entä jos tehdäänkin miksaus useammasta biisistä? Kuinka paljon yleisöä tulee paikalle? Meneeköhän tuhannen katsojan raja rikki jo syyskaudella? Mikä olikaan pelipäivän ylivoimaisin ruoka? Vai pitäisikö kokeilla jotain uutta? Entä mistä löytyvät parhaat biisit omalle musasoittimelle? Mihin onkaan kadonnut onnenpaita ja pelishortsit?

Kysymyksiä tupsahtelee kuin sieniä sateella. Kuinka kesästä on oikein selvinnyt hengissä ilman tätä mahtavaa fiilistä joka valtaa kropan ja mielen ennen peliä? Ilman kytevää tulta, jonka roihahtamista jokainen on odottanut koko kesän. Mitä menneestä kesästä jäikään käteen? Aurinkoa, hellettä, hikipisaroita, rakkuloita, likaisia lenkkareita, mutaisia lahkeita, väsyneitä ja kipeitä lihaksia. Hulluja itsemurhatreenejä Paloheinän mäessä, käsittämättömiä adrenaliiniryöppyjä itsensä ylittämisistä, kunnialla suoritettu puolimaraton.

Rentouttavaa latautua peliin, kun tietää tehneensä hyvä kesän. Lohduttavaa tietää, ettei pelissä voi koskaan ikinä tuntua niin pahalta kuin viimeisellä 20m matkalla Paloheinän masokistimäessä. On nautinto latautua peliin, koska tietää, että tämä on se homma, jonka osaa parhaiten. Ei ole mitään mahdollisuuksia saada samanlaista paniikkia kuin puoli tuntia ennen puolimaratonin starttia.

Mielen valtaa avaruudellinen tyyneys. Täydellinen keskittyminen. Maailmassa on vain minä ja pallo. Antakaa minulle lauantai-ilta. Nyt.