Läpisyöttöjä: Tärkeintä on rakkaus lajiin

Torstai 29.9.2011 klo 9:00

Yhdeltä kaikkien aikojen kansainvälisesti menestyneimmistä suomalaisista palloiluvalmentajista Henrik Dettmannilta kysyttiin vähän aikaa sitten radiohaastattelussa, mihin asioihin hän kiinnittää huomiota, kun hän tarkkailee pelaajia. "Kun katselen pelaajia, ensimmäinen kysymys on: rakastaako hän koripalloa? Se on kaikkein ratkaisevin asia. Ei oikeastaan mikään muu ole oleellista. Jos hän rakastaa koripallon pelaamista, silloin hänestä voi tulla pelaaja. Ilman sitä rakkautta, ilman sitä intohimoa tämä on liian kovaa touhua", totesi Dettmann. Dettmann tarkastelee asiaa yhden maailman kilpailluimman urheilulajin ja miesten urheilun näkövinkkelistä. Onko valmentajavelhon näkemys kuitenkin totta myös tyttö- ja naissalibandyssä?

Parhaita tulee niistä, jotka eivät lopeta

Tyttö- ja naisurheilun raadollisuuden on kiteyttänyt osuvasti eräs toinen koripallovaikuttaja, toteamalla, että parhaita naispelaajia tulee niistä, jotka eivät lopeta ennen sitä. Vaikka tämän toteamuksen tulokulma on kokolailla toinen kuin Dettmannilla, niin onko senkin viesti lopulta sama: tärkeintä on rakkaus lajiin. Veikkaan, että useat meistä ovat nähneet tilanteita, joissa erittäin lahjakkaana pidetyn tyttöpelaajan ura on loppunut ennen aikojaan, kun häneltä ei ole löytynyt sitä intohimoa lajia ja harjoittelua kohtaan, joka olisi vaadittu hyväksi aikuispelaajaksi kehittymiseksi.

Dettmannilta kysyttiin radiohaastattelussa myös, miten tämä rakkaus lajiin näkyy. "Se näkyy elämänasenteessa, se näkyy kentällä, se näkyy kaikessa mitä hän tekee. Se näkyy siinä, että hän on valmis luopumaan jostain sen koripallon puolesta. Eihän ihminen luovu mistään, mutta kun hänen rakkautensa ja intohimonsa on niin iso, hän on valmis antamaan sille kaikkensa."

Mitä on lahjakkuus?

Jäin miettimään Dettmannin sanoja. Uskallan väittää, että Dettmannin näkemystä ei huomioida nykyisin riittävän hyvin junioriurheilun saralla. Erittäin usein pelaajaa pidetään lahjakkaana puhtaasti fyysisten ja/tai taidollisten ominaisuuksien perusteella. Kovin harvinaista ei ole tilanne, jossa taidollisesti tai fyysisesti hyvä pelaaja valitaan erilaisiin taito-, kyky- tai talenttiryhmiin, vaikka häneltä puuttuu todellinen palo harjoitella, ja esimerkiksi omatoiminen harjoittelu on hänelle vain jotain, josta koutsi on joskus lätissyt. Hänet valitaan mukaan ryhmiin toivoen, että hän jossain vaiheessa tajuaisi potentiaalinsa ja alkaisi harjoitella ja elää kuin urheilija. Tapahtuuko tätä kuitenkaan koskaan ilman aitoa intohimoa ja rakkautta lajia ja harjoittelua kohtaan?

Uskallan väittää, että Dettmannin sanat ovat totisinta totta myös tyttösalibandyn puolella. Miksi kukaan olisi valmis satsaamaan isoa osaa elämästään salibandyn harjoittelemiselle ja pelaamiselle, jos hän ei todella rakastaisi sitä? Naissalibandyssä kun ei esimerkiksi raha ja julkisuus voi toimia ns. ulkoisina motivaatiotekijöinä. Fyysisesti ja taidollisesti lahjakkaan tyttösäbäilijän ura loppuu tai hiipuu höntsäilyksi mitä suurimmalla todennäköisyydellä ennen aikuisikää, jos häneltä puuttuu se tärkein eli rakkaus lajia kohtaan. Pelaajan tärkein lahjakkuuden muoto taitaakin olla halu harjoitella, kehittyä ja kilpailla

Arkistokuva: Timo Mannonen